Vänrikki Mäkinen nosti kiväärinsä ampuma-asentoon ja huusi: ruki ver!” - eli “kädet ylös”. Vielä perään hän huusi suomeksi käskyn antautua.
Edellä liikkuva mies havahtui ja lähti juoksemaan. Samalla hän kaivoi esiin pistoolin ja ampui kohti suomalaispartiota. ”Enkä antaudu, saatanan lahtarit”, kulkija huusi selvällä suomen kielellä, jossa ei ollut häivähdystäkään vieraasta aksentista. Mäkinen häkeltyi: eiväthän venäläiset osaa suomea!
Edempänä tiellä kulkevan hahmon oli ensimmäisenä havainnut Mäkinen. Hiippailija oli ilmestynyt polkupyöräpartion johtajan näkökenttään täysin yllättäen. Kulkijalla näytti olevan puna-armeijan univormu.
Kolme yhtä vastaan -tilanne on vaikea altavastaajalle. Suomalaissotilaat odottivat matalina, milloin yksinäinen vaeltaja ampaisisi uudestaan karkuun. Mäkinen huusi toistamiseen antautumiskäskyn ja lisäsi: ”Meillä on Suomessa hyvät olot ja vankeja kohdellaan reilusti. Saat ruokaa ja tupakkaa”.
”En ikinä”, kuului suomenkielinen vastaus ojasta. Samassa mies ryhtyi juoksemaan kyyryssä poispäin suomalaisista. Mäkinen painoi liipaisinta: Ukko-Pekaksi kutsutun sotilaskiväärin täysvaippaluoti upposi pakoon pinkaisseen sotilaan kehoon.
Oli 12. päivä heinäkuuta vuonna 1941. Vajaa kuukausi aiemmin oli alkanut operaatio Barbarossa – natsi-Saksan Neuvostoliittoon suuntautunut suurhyökkäys, johon myös Suomi osallistui.
Yllätetyksi tullut pakenija tunsi voimakkaan piston keskivartalossaan ja kaatui kasvoilleen metsätielle.
Oltiin Raja-Karjalassa Suistamon pitäjässä. Jämäkästi käynnistynyt suomalaisten hyökkäys oli jatkosodan alussa iskenyt puolustukseen ryhmittyneet neuvostojoukot hajalle. Tältä seudulta metsätielle luhistunut sotilas oli perheensä kanssa aiemmin paennut suomalaisjoukkojen tieltä.
Suomalaisen lähettipartion yllättämä nelikymppinen mies ei ollut kuka tahansa rivisotilas, vaan puna-armeijan 71. divisioonan 52. jalkaväkirykmentin pataljoonan komentaja.
Sanotaan, että kuolemaisillaan oleva näkee elämänsä eräänlaisena filminauhana. Ehkä näin kävi kuolettavan luodin sisuksiinsa saaneelle, suomea puhuvalle neuvostosotilaallekin. Mutta kuka hän oli?
Puna-armeijaan tuhansia punapakolaisia
Suomen vuoden 1918 sisällissota päättyi punaisten tappioon. Sodan jälkeen 10 000–13 000 punakaartilaista ja heidän omaistaan pakeni pikateloituksia Neuvosto-Venäjälle. Lappeenrantalainen Emil Tobiaanpoika Vaateri oli yksi heistä. Monet ajoi pakosalle myös nälkä ja muu kurjuus. Suurimmillaan punaisten pakolaisten määrä oli kesällä 1918, historioitsija Aleksi Mainio kertoo.
Suurin osa pakolaismiehistä liittyi puna-armeijan suomalaiseen rykmenttiin, jota oltiin perustamassa samoihin aikoihin. Eri arvioiden kaikkiaan jopa 6 000–10 000 suomalaista liittyi puna-armeijaan Neuvosto-Venäjän sisällissodan päivinä. Suomalaisia taisteli myös Venäjän valkokaartin joukoissa.
Emil Vaateri oli 18-vuotiaana nuorukaisena osallistunut Joutsenon rintaman taisteluihin.
Paitsi sisällissodasta, Vaateri selvisi niin talvisodasta kuin lukemattomien suomalaisten hengen vaatineista Stalinin vainoistakin. Ehkä hän rajakarjalalaisella metsätiellä maatessaan ehti ajatella, että tähänkö hyvä onni nyt loppui.
Ehkä hän näki muistoissaan synnyinkaupunkinsa Lappeenrannan ja siellä edelleen asuvat sukulaisensa. Vilistivätkö sotilaan silmissä kenties hänen kaksi veljeään tai joku hänen lukuisista veli- ja siskopuolistaan? Tai äitipuoli Anna-Maria ja isä Tobias?
Uusi kotimaa kutsuu
Tuolloin vielä alaikäinen Vaateri oli viety Viipuriin saamaan hoitoa vammoihinsa. Valkoisen armeijan lähestyessä kaupunkia haavoittuneita punakaartilaisia oli ryhdytty kuljettamaan laivoilla Pietariin. Tällaiseen evakuointialukseen oli päätynyt myös leipomotyöntekijä Emil Tobiaanpoika Vaateri. Kohta hän näkisi uuden kotimaansa.
Mitä elämän filminauhassa näkyisi Neuvostoliitosta? Näkisikö Emil Vaateri itsensä tulevana upseerina käyskentelemässä Pietarin kansainvälisen sotakoulun käytävillä?
Suomalaispakolaisten punaupseerikoulutus käynnistettiin nuoressa neuvostovaltiossa vuoden 1918 syksyllä. Kurssilaisia oli vuosina 1918–1935 kaikkiaan 1 594 sotilasta. Heistä 1 357 ylennettiin upseereiksi ja 37 aliupseereiksi. Luvut perustuvat historioitsija Aleksi Mainion tietoihin. Määrä ei ollut vähäinen, Suomen kadettikoulusta valmistui samoina vuosina vain vähän enemmän upseereita.
Taatusti Vaateri muistaisi kuolinhetkellään molemmat poikansa Leon ja Alfredin sekä ensimmäisen vaimonsa Marian, joka menehtyi kaasukeittiön räjähdyksessä Leningradissa vuonna 1932.
Mielessä viivähtäisi varmasti myös Emilin toinen vaimo Margit, jolla oli suomalaiset sukujuuret.
Lukuisia vakoiluretkiä Suomeen
Luultavasti Vaateri näkisi itsensä Sortavalassa, jossa hän oli viettänyt pitkiä rupeamia tehdessään vakoiluretkiä Suomeen. Tiedustelumatkoillaan entiseen kotimaahansa hän oli tekeytynyt kauppamatkustaja Einari Syrjäseksi. Matkat ”lätäkön” eli Laatokan vastarannalle taittuivat rajavartija Martin veneen kyydissä.
Vaateri oli ollut osa Itä-Suomessa ainakin vuosina 1931–1933 toiminutta, salaa maassa oleskelleiden suomalaisten punaupseerien johtamaa tiedusteluverkostoa, joka piti yhteyttä Neuvostoliittoon piilotettujen radioasemien välityksellä. Tuollon hän työskenteli bolsevikkien salaisen poliisin GPU:n tiedustelijana.
Parikymppisenä neuvostoliittolaistunut lappeenrantalainen valittiin yleisliittolaisen kommunistisen puolueen jäseneksi. Hän osallistui myös Leninin asevoimien sotilaana Itä-Karjalassa 1920-luvun alussa puhjenneiden kansannousujen tukahduttamiseen. Vaateri vastaanotti Punalipun kunniamerkin urhoollisuudesta vuonna 1922 käydyssä Kiimasjärven taistelussa.
”Taisit sitten ampua suomalaisen”
Vänrikki Risto Mäkinen oli Niinisalon reserviupseerikoulusta välirauhan aikana valmistunut nuorukainen, joka oli tullut asepalvelusikään kesken talvisodan. Hän oli ehtinyt mukaan sotatoimiin lähettiupseeriksi ja joukkueenjohtajaksi pariksi viimeiseksi kuukaudeksi.
Nyt Mäkinen katseli kahden partiokumppaninsa kanssa ampumaansa, vatsallaan makaavaa miestä. Tämän takinselässä näkyi kaiken aikaa laajeneva veriläikkä.
– Ukkohan on jumalauta kapteeni, yksi partion jäsenistä kummasteli. Toinen suomalainen nosti maahan paiskautuneen Tokarev-pistoolin, poisti siitä kaksi patruunaa ja laittoi sotasaaliin talteen.
Punaupseerin taskusta löytyi Margit Konstantinovna Vaaterin passi. Syyskuussa vuonna 1937 myönnetty asiakirja oli hyväkuntoinen, mitä vähän reunoiltaan kastunut. Passiin oli kirjattu myös lapset: Lev Emilevitš, syntynyt vuonna 1927, ja Alfred Emilevitš, syntynyt vuonna 1937. Kansilehtien väliin oli laitettu kirje ja kuvia miehestä, jonka suomalaissotilaat olivat metsätiellä yllättäneet. Yhden kuvan takana luki ”kapteeni Vaateri”.
– Taisit sitten Mäkinen ampua suomalaisen, Mäkisen partiokaveri totesi hämmentyneenä.
Miehet pohtivat, mitä ihmettä suomalainen teki vihollisen upseerinpuvussa. He päättelivät, että puna-armeijan kapteeni oli joko sisällissodan jälkeen tai viimeistään 1930-luvulla Neuvostoliittoon muuttanut suomalainen.
”Ryssän kapteenin tuho”
Pataljoonankomentaja Emil Vaateri saattoi olla vielä elossa, kun vänrikki Mäkisen partio poistui paikalta punakapteenin tavarat ja pistooli mukanaan. Suomalaiset eivät varmistuneet hänen kuolemastaan.
Kun partio palasi omiensa luo, Jääkäripataljoona 2:n esikunnan päivystäjä kirjoitti esikunnan sotapäiväkirjaan: ”12.7.1941 klo 22.00: palasi ups.lähetti Pr:n komentajan puheilta. Matkalla partio tapasi ryssän kapteenin, joka syntyneessä laukausten vaihdossa sai surmansa.”
Mäkisen sotapäiväkirjasta löytyy kyseisen päivän kohdalta lakoninen toteamus: ”Ryssän kapteenin tuho”.
Emil Vaaterin kuolema kaihersi Mäkisen mieltä pitkään. Sukulaisten mukaan tämä mietti asiaa vielä eläkepäivilläänkin.
Kuollut – tai sitten ei
Emil Tobiaanpoika Vaateri oli siis kuollut – tai sitten ei.
Puna-armeijan 71. divisioonan tappioita käsittelevään raporttiin on kirjattu Vaaterin katoamispäiväksi 14. heinäkuuta 1941. Kirjauksen viereen on käsin kirjoitettu lisäys:
– On haavoittuneena Petroskoin sotasairaalassa.
Miten olisi todennettu henkilöllisyys mieheltä, jolla ei ollut henkilöpapereita? Kuoliko tai toipuiko Vaateri Petroskoin sotasairaalassa ja oliko hän siellä ylipäätään?
Sairaalan palaneet arkistot eivät ole enää kertomassa vastauksia näihin kysymyksiin.
Vuonna 1942 Neuvostoliiton puolustuksesta vastannut kansankomissaari esitti eläkkeitä palveluksessa menetettyjen sotilaiden perheille. Yhtenä tappioiksi lasketuista oli kapteeni Vaateri. Maaliskuulta 1942 hänestä löytyy vielä merkintä palveluksesta poistamisesta. Poistamisen perusteluksi on mainittu ”kadonnut”.
Vuonna 1965 Emil Vaateri julistettiin kuolleeksi. Vaaterin lähtö ei ollut tyypillinen suomalaisille punapakolaisille. Ylivoimainen valtaosa heistä päätyi joko pahamaineiseen vankileirien saaristoon Siperiaan tai montun reunalle Stalinin pyöveleiden teloitettaviksi.
Niin sanotun suuren terrorin aikana 1937–1938 ja juuri sitä ennen vangittiin, ja usein myös teloitettiin, mahdollisesti jopa 500–600 suomalaista punaupseeria, historioitsija Aleksi Mainio ynnäilee. Puhdistuksen kokonaisvaltaisuus paljastui talvisodassa: kun Terijoen hallitukselle – eli Neuvostoliiton asettamalle Suomen ”kansanvaltaiselle hallitukselle” – koottiin armeijaa, sen palvelukseen ei saatu haalittua kuin 91 punaupseeria.
Artikkeli perustuu Laura Halmisen kirjaan ”Upseeri ja vakooja –suomalaisloikkari Emil Vaateri”. Teos julkaistaan 8.3.2023. Lisäksi taustakeskusteluja on käyty Vaaterin Suomessa asuvan sukulaisen Kai Poutasen kanssa. Poutanen on vuosikaudet tutkinut isosetänsä elämänvaiheita.
Artikkelia korjattu 10.3. kello 11:25. Muutettu Suistamon pitäjän sijainti Karjalan kannaksesta Raja-Karjalaksi. Jutussa luki aiemmin virheellisesti, että Suistamon pitäjä on Karjalan kannaksella.
