Toukokuu
2002
Pysyvä
kansainvälinen rikostuomioistuin –
erävoitto jota on puolustettava
Maailma
otti huhtikuussa 2002 tärkeän
askeleen taistelussa kaikkein pahimpia ihmisoikeusloukkauksia
ja niihin syyllistyvien nauttimaa rankaisemattomuutta
vastaan. YK:n päämajassa New Yorkissa
järjestetyssä tilaisuudessa Bosnia-Hertsegovina,
Bulgaria, Kambodzha, Kongon demokraattinen
tasavalta, Irlanti, Jordania, Mongolia,
Niger, Romania ja Slovakia ratifioivat yhdessä
sopimuksen pysyvän kansainvälisen
rikostuomioistuimen perustamisesta. Samalla
ylittyi rikostuomioistuimen toteutumiseen
vaadittu 60 ratifioinnin raja.
Heinäkuussa
1998 hyväksytty Rooman peruskirja astuu
voimaan 1. heinäkuuta, ja itse tuomioistuin
voi nousta Haagiin parhaassa tapauksessa
jo vuoden 2003 alussa. Amnesty, joka on
vuodesta 1993 kampanjoinut rikostuomioistuimen
perustamiseksi, kommentoi tapahtuman merkitystä
seuraavasti:
”Jokaiseen
maailman kolkkaan on tänään
lähetetty viesti, jonka mukaan kaikkein
pahimpia rikoksia ja ihmisoikeusloukkauksia
suunnittelevat eivät enää
voi luottaa siihen, että he pystyisivät
välttämään vastuun teoistaan.
Kaikki Rooman peruskirjan vahvistaneet maat
ovat hyväksyneet ensisijaisen vastuunsa
tutkia syytökset kansanmurhasta, sotarikoksista
ja rikoksista ihmisyyttä vastaan sekä
tuoda rikoksista syytetyt oikeuden eteen.
Ja mikäli valtiot eivät siihen
itse kykene tai halua, kansainvälinen
rikostuomioistuin voi toimia heidän
puolestaan.”
Tuomioistuimella
on kuitenkin edessään isoja haasteita.
Vaikka Rooman sopimuksen vahvistaneiden
joukossa on mm. koko Euroopan unioni, sen
takaa puuttuvat Yhdysvaltojen, Venäjän
ja Kiinan kaltaiset maat. Yhdysvallat on
vastustanut tuomioistuinta kaikkein kiivaimmin
ja sanoutui toukokuun alussa kokonaan irti
tuomioistuimen perustamisprosessista toteamalla,
ettei se aio ratifioida Rooman sopimusta
ja ettei Clintonin presidenttikauden lopulla
tehty sopimuksen allekirjoitus velvoita
sitä millään tavalla.
Oxfordin
kansainvälisten suhteiden professori
Adam Roberts toteaa The Guardian -lehdessä
julkaistussa artikkelissaan, että toiminnan
rajaaminen kansanmurhaan, sotarikoksiin
ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan on
useimpien asiantuntijoiden mielestä
vakaa perusta rikostuomioistuimen toiminnalle.
Ongelmana ei Robertsin mukaan olekaan se,
minkä tyyppisiä rikoksia tuomioistuin
tutkii, vaan mitä yksittäisiä
rikoksia ja missä maissa. Valikoivuus
ja poliittinen ohjailu voi tuhota helposti
kaikki toiveet ”kansojen yhteisestä
tuomioistuimesta”.
Yhdysvaltojen
kaltaisen poliittisen jättiläisen,
ja muiden sen esimerkkiä seuraavien
maiden, vastustus muodostaa vakavan ongelman,
sillä on erittäin todennäköistä,
ettei tuomioistuimen syyttäjällä
ole mahdollisuutta käynnistää
tutkintaa rikoksista sellaisissa maissa,
jotka eivät ole vahvistaneet sen perustamiskirjaa
– ellei YK:n turvallisuusneuvosto
niin suoraan määrää.
Näin ollen tuomioistuin tuskin kykenisi
tutkimaan esimerkiksi niitä sotarikoksia,
joihin Israelin epäillään
syyllistyneen miehitetyillä alueilla.
Israel ei ole ratifioinut Rooman peruskirjaa,
ja on turvallisuusneuvoston päätös
ohjata tuomioistuinta tutkimaan rikoksia
tuntuu epätodennäköiseltä.
Amnesty
on kehottanut kaikkia maita, jotka eivät
ole vielä rikostuomioistuimen sopimusta
ratifioineet sitoutumaan tuomioistuimen
perustamiseen viipymättä. Sopimuksen
jo vahvistaneiden maiden tulisi lisäksi
taata riittävät taloudelliset
resurssit, joiden avulla tuomioistuin voidaan
perustaa mahdollisimman nopeasti sekä
sen toiminnan tehokkuus taata ensi hetkistä
lähtien.
Tommy Lindgren
