Sola scriptura

Vanha Raamattu

Sola scriptura (lat. yksin kirjoituksista, suom. usein myös Raamattu-periaate) on kristillinen oppiperiaate, jonka mukaan Raamattu on kirkolle sen opin ja elämän ylin ja lopullinen auktoriteetti. Periaate tunnetaan erityisesti protestanttisen reformaation opillisena painotuksena, ja sitä pidetään yhtenä niin kutsutuista sola-periaatteista.

Määritelmä ja perusajatus

Sola scriptura voidaan ymmärtää kahdella pääasiallisella tavalla:

1. tiukkana muotona, jossa Raamattu nähdään ainoana erehtymättömänä auktoriteettina (nuda scriptura), ja
2. maltillisempana muotona, jossa Raamattu on korkein auktoriteetti, mutta kirkon traditio, kirkolliset ohjeet ja uskon ilmaukset toimivat sen tulkintaa tukevina apuvälineinä (prima scriptura tai klassinen reformatorinen käsitys).

Reformaatiossa korostettiin erityisesti Raamatun ensisijaisuutta teologian ja opillisten ratkaisujen normina.

Historia

Ajatus Raamatun erityisestä asemasta juontaa juurensa kristinuskon varhaisiin yhteisöihin, joissa tietyt kirjoitukset ja apostolinen perimätieto saivat seurakunnissa muita suuremman arvovallan. Uuden testamentin kaanonin muodostuminen oli historiallisesti pitkä prosessi, jossa eri tekstit saavuttivat vähitellen vakiintuneen aseman kirkon käytössä.

Katolinen ja ortodoksinen kirkko sekä osa nykyteologiasta korostavat, että Raamattu on syntynyt kirkon piirissä ja että sen tulkinta on historiallisesti sidoksissa apostoliseen traditioon ja kirkon opetusvirkaan. Tällainen näkemys eroaa sola scriptura -periaatteen tulkinnoista, joissa traditio ymmärretään vain toissijaisena tai instrumentaalisena suhteessa Raamattuun.

Martti Lutherin näkemys

Reformaattori Martti Luther ja muut reformoijat korostivat Raamatun auktoriteettia kirkollisen opillisen vallan yläpuolella: Raamattu yksin on lopullinen tuomari opillisissa kysymyksissä.

Samalla reformatorit kuitenkin hyödynsivät kirkon varhaista perinnettä, uskontunnustuksia ja kristillistä kokemusta tulkinnallisina viitekehyksinä.

Raamattu, perimätieto ja kirkko Raamatun tekstissä

Uusi testamentti sisältää kohtia, joita on tulkittu tukemaan sekä kirjoitetun että suullisen perimätiedon auktoriteettia. Esimerkiksi Paavali kehottaa pitämään kiinni opetuksesta, joka on vastaanotettu joko suullisesti tai kirjeitse (2. Tess. 2:15). Lisäksi Uudessa testamentissa kirkkoa kuvataan totuuden ylläpitäjänä (esim. 1. Tim. 3:15).

Näitä raamatuntekstejä on käytetty argumenttina sitä vastaan, että Raamattu yksin olisi kristillisen uskon ainoa hyväksyttävä auktoriteetti.

Moderni raamatuntutkimus

Moderni kriittinen raamatuntutkimus syntyi osin reformatoriseen painotukseen liittyvästä kiinnostuksesta Raamatun tekstejä kohtaan. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää tekstien alkuperää, historiallista kontekstia ja redaktiivista kehitystä.

Tieteellinen lähestymistapa on johtanut moniin uusintulkintoihin sekä jännitteisiin perinteisen kirkollisen tulkinnan ja historialliskriittisen tutkimuksen välillä.

Kritiikki ja ekumeeniset näkökulmat

Sola scriptura -periaatetta on kritisoitu erityisesti katolisesta ja ortodoksisesta näkökulmasta. Kritiikin mukaan periaate ei ota riittävästi huomioon Raamatun ja apostolisen tradition välistä historiallista ja teologista yhteyttä.

Katolinen kirkko korostaa dokumentissaan Dei Verbum, että Raamattu ja pyhä perimätieto yhdessä muodostavat Jumalan ilmoituksen säilyttämisen ja tulkinnan kokonaisuuden.

Ortodoksisessa teologiassa painotetaan tradition elävyyttä ja kirkon jatkuvaa opetustehtävää; tästä näkökulmasta on laajaa ortodoksista kirjallisuutta.

Myös akateemisesta näkökulmasta on nostettu esiin Raamatun tekstien ongelmakohtia ja tulkinnallisia haasteita. Suomessa tunnettu raamatuntutkija Heikki Räisänen on kritisoinut sitä, että Raamatun julistaminen ehdottomaksi auktoriteetiksi ilman avoimuutta tekstien historialliselle monitulkinnalle voi synnyttää teologisia ja käytännöllisiä jännitteitä.

Katso myös

• Sola fide

• Solus Christus

• Commonitorium